Kaupunki täynnä ihmisiä

Vietin juhannuksen yksin, vaikka ei ollut alunperin tarkoitus. Pieni aikataulumuutos muuttui isoksi, sovittu aaton tapaaminen juhannuspäiväksi, juhannuspäivän iltapäivä illaksi ja sitten kaikki olikin mennyt jo. Näinä päivinä oli siis aikaa pohtia asioita. Pahinta eroamisessa on, että vaikka sitä kuinka rationalisoisi, järkeilisi tai yksissä tuumin päättäisi polttaa yhteisen tulevaisuuden vannoen silti ikuista ystävyyttä, on se lopulta kuitenkin tiivistettävissä siihen, että toinen sanoo toiselle: “Sinä et ole se ihminen, jonka kanssa minä haluan olla”. Se tekee aivan helvetin kipeää riippumatta siitä, kummalla puolella on. Tämä on ensimmäinen pitkä suhteeni enkä tiedä, olenko minä jättämässä vai jättäjä. Onko sillä edes väliä?

Muistan juhannuksen yhdeksän vuotta sitten. Vietin sen S:n, puolitutun netin kautta tutun neitosen kanssa, ja siitä seurasikin sitten harvinaisen viaton teini-ikäisten kädestäpitelysuhde, joka kesti sen reilun kuukauden ja loppui täysin yllättäen, kuten asiaan tietenkin kuuluu. Se oli elämäni ensimmäinen seurustelusuhde ja edelleenkin jotain, mitä muistelen nostalgisesti ja sellaisella hieman katkeransuloisella kaiholla. S on nyt onnellisesti naimisissa, mutta silloin, eräänä juhannuksena olimme piknikillä keskellä Mannerheimintietä, eikä missään ollut ristin sielua. Aamulla, kun saatoin S:n kotiin, tuoksuivat tuomet ja vastaantuleva poika sanoi, että minulla on kaunis tyttöystävä. Muistanko joskus A:n samalla tavalla? Yksittäisinä pieninä asioina, jotka katoavat ajan hämäriin?

Minä en ollut se, joka ehdotti taukoa, mutta minä taidan olla se, joka päästi henkisesti irti ensin. Minulla on syyllinen ja surkea olo, eikä sitä helpota se, että kesä tuntuu tuskallisen kauniilta.

Pieni tulitikkupoika

Tulin juuri juoksulenkiltä(!) öisestä Eirasta. Sen verran minussa on perinteistä porvaria, että se taitaa olla suosikkikaupunginosani. Eirassa käydessä tuntuu aina siltä, että olisi oikeassa kaupungissa: talot ovat kauniita, tiet kapeita ja kaikesta huokuu vanhanaikaisella tavalla sivistys ja vauraus. Minulla on paha tapa tiirailla vaivihkaa ikkunoista sisään, ja haaveilen salaa juuri sellaisesta elämästä, joka hehkuu ikkunaruutujen läpi ulos kadulle: illallisvieraat (myöskin ylempää keskiluokkaa) ovat juuri lähteneet, taustalla soi hiljainen jazz ja punaviinipullossa on vielä yksi lasillinen jäljellä. Täällä kotona on vain anopin ja ex(?)-tyttöystäväni (tauko, ei ero!) tavaroita sekä lievä epäjärjestys ja levyhyllystäkin löytyy tällä hetkellä vain goottirokkia ja elektronista musiikkia. Eipä silti, ei minulla kyllä ole ystäviäkään, joita kutsua illalliselle.

Oli minulla jotain asiaakin: viimeisetkin tenttitulokset ovat tulleet, ja voin ylpeänä todeta, että kevät on nyt pulkassa ja sen saldo 25 opintopistettä! Kaikki kurssit, joiden tenteissä sitten lopulta kävin, menivät läpi. Arvosanajakauma onkin sitten vitosesta ykköseen, mutta olen päättänyt, että niillä ei ole mitään väliä. Ykkösestä olen oikeastaan erityisen ylpeä, sillä se tuli kahdella välikokeella umpikuivasta hevonpaskabingokurssista, johon en lukenut kirjaimellisesti ollenkaan. Näin niitä opintoviikkoja tehdään… tuurilla Toivottavasti yhtä kuivaa tapausta ei tule enää eteen.

Projekti “Uusi elämä” on siis lähtenyt käyntiin hyvin. Sokerina pohjalla olen laihtunut sen verran, että olen jo lähellä tavoitepainoani. Matkaa on kyllä silti vielä jäljellä, ja voisi sitä tiputtaa enemmänkin. Olen ottanut lisäksi vielä yhden lisätavoitteen: teen joka päivä jotain sellaista, jota en ole aikaisemmin tehnyt, tai sitten käyn jossain paikassa töiden jälkeen. Kotona möllöttämiseen tulkoon loppu nyt!

Kyllä. Tästä tulee hyvä kesä.

P.S. Tarkkaavainen ja uskollinen (hah!) lukija lienee huomannut, että aikaisemmassa postauksessa puhuin 30 opintopisteestä ja lopputulos onkin vain 25. Mihin ne viisi oikein katosivat? Voin kertoa tässä jälkikirjoituksessa, jos pidätte salaisuuden ettekä kerro äidille: Ne katosivat kurkusta alas firman bileissä. Jos on sammunut vessan lattialle kengät jalassa, ei voi olettaa, että seuraavana aamuna lähtee ylpeänä esittämään osaamistaan, ja joka tapauksessa joskus on annettava periksi ja oltava sosiaalinen. Tenttejä ehtii tulla monta, mutta lähtemättömän ensivaikutelman ryyppymiehenä voi antaa vain kerran

Sunnuntaiaamu

Harjoitustyöt on palautettu, kevään tenttikausi on ehtinyt jo puoleen väliin (kolme takana ja saman verran vielä edessä) ja norjalainen countryrock (Madrugadan laulajan Sivert Høyemin ensimmäinen soololevy, suosittelen) saa hymyilemään. Nukuin pitkään ja heräsin hitaasti autuaan raukeaan leijailevaan auringonpaisteeseen. Edes käsiin hajoava parisuhde ei pilaa tällaista aamua. Oikeastaan päinvastoin, niin pahalta kuin se tuntuukin myöntää. Tuntuu siltä, että kaikki on jälleen mahdollista.

Olin hieman skeptinen, mitä tästä opiskelujutusta oikein tulee, historiani sen suhteen kun on mitä on, mutta hyvinhän se sitten lopulta lähti käyntiin. Juuri mitään varsinaista uutta en ole kevään aikana tainnut oppia, mutta kun ottaa saman työmoraalin kuin töissä, tipahtelee opintopisteitäkin kuin itsestään. Jos kaikki menee läpi (ja miksipäs ei menisi?), kasassa on tältä keväältä tasan 30. Se tarkoittaisi viiden vuoden valmistumistahtia, jos alusta aloittaisi. Ihan hyvin työssäkäynnin ohella, vai mitä?

Minä luulen, että tästä tulee vielä hyvä kesä.

Klara vappen

Tämän vapun, kuten sangen monet muutkin ennen tätä, vietin yksin. A oli omassa kaupungissaan työvuoron takia. No, työvuoro peruttiin, mutta A jäi sinne kuitenkin. Oli tentit ja niin edelleen.

Minulle tämä kevään vaihe on ollut minulle aina jonkinlaista optimismin aikaa. Silloinkin, kun kiduin kaikkein pahimmassa masennuksen syöverissä, tuntui kevät lohdulliselta, sillä se oli aina lupaus jostain paremmasta tulevasta. Pitemmät päivät ja tuulen lämmin terä saivat aina uskomaan, että maailma on kuitenkin lopulta ihan hyvä paikka, ja että vielä minäkin kerran. Kaikkein parhaimpina vuosina olen jopa vaihtanut mollimusiikin 60-luvun duureihin, tai suorittanut muutaman opintopisteen ihan vaan silkasta suorittamisen ja optimismin riemusta. Kesäyö Maarintalolla koodaamassa voi tuoksua ja olla aivan yhtä haikean kaunis kuin missä tahansa muuallakin.

Vappu on kuitenkin tähän riemuun poikkeus. Sitä sävyttävät yhteinen ilonpito ja ilakointi, kaveriporukoiden (kenties jo vuosikymmenten takaisten) keskinäinen kisailu ja sitten vappuaamun katharttinen rentoutuminen ihmisjoukossa Ullanlinnanmäellä, mikä on tietenkin hieno asia. Mikään ei kuitenkaan ole niin masentavaa kuin yhteinen rituaali, josta jää ulkopuolelle. Haalariporukoihin en hiljaisempana ja rauhallisempana koskaan mahtunut, ja teekkarilakkikin jäi hankkimatta, koska tipuin fuksimeiningeistä pois heti kättelyssä. Nyt näin kolmekymppisenä asialle alkaa olla jo vaikea tehdä mitään. En halua tungetella ihmisten mukaan ja vappu vietetään omien opiskelukavereiden tai perhetuttujen kanssa. Ja hei, vaikka minä opiskelenkin vielä, ei se tarkoita, että ehtisin tai voisin viettää aikaa koululla tai tutustua ihmisiin. On työt, ja tämänvuotinen vappu ei ollut edes ylimääräinen lomapäivä. Onneksi sentään Osama ammuttiin ja minä sain jostain energiaa käydä yksin kahvilassa syömässä marjapiirakkaa. Taisi olla ensimmäinen kerta se.

Mutta se katkeruudesta. Odotan tulevaa kesää kovin ja enää täytyy selvitä tulevasta tenttikaudesta. Pari viikkoa sitten oli kahden ison harjoitustyön deadline, josta piti kirjoittaa, mutta olin niin stressaantunut etten oikein jaksanut. Nyt on jäljellä enää tentit. Niitä taitaa olla yhteensä viisi tai kuusi ja aionkin soveltaa isäni kuolematonta viisautta: “Tenteistä voi päästä läpi lukematta, osaamatta tai ymmärtämättä, mutta ei käymättä”. Aikaisemmin viimeisenkin kohdan kanssa on ollut ongelmia…

Mediahuora

Lisäsin itseni äskettäin blogilista.fi:hin. Sinuhen tavoin kirjoitan tätä itseäni varten, mutta ajatus siitä, että tänne eksyisi joku toinenkin, lohduttaa jotenkin ja ehkäpä kiehtookin hieman.  En yleisesti ottaen pidä siitä, että nykyihmiset korostavat itseään joka paikassa ja julkisuudesta ja huomiosta on tullut joillekin ihmisille olemassaolon keskeisin tavoite, mutta annettakoon tämä minulle tällä kertaa anteeksi. Ehkä löydän kohtalotoverin.

Nyt soi This Empty Flow – Three Empty Boys. Hieno levy Jori Sjöroosin vanhalta yhtyeeltä. Laitan maistiaisiksi kappaleen:

 

P.S. Se edellisessä kirjoituksessa mainittu tentti sujui vallan mainiosti. Huomenna aion kirjoittaa harjoitustyön pohjakoodit. En odota innolla uuden ohjelmointikielen opettelemista, mutta vaihtoehtoja ei taida olla.

Ennen tenttiä

Koulussa tuoksuu toimistolta, samalta kuin äidin töissä lapsena. Paperi, painomuste, toimiston pahanmakuinen kahvi ja lievä otsonin tuoksu kopiokoneesta. Yläkerran käytävät ovat tähän aikaan jo enimmäkseen tyhjiä, vastaan kävelee ainoastaan muutama eksynyt vaihto-oppilas ja hieman ennen vuoron loppua karannut toimistotyöläinen. Pöydät ovat täynnä esitteitä, jotka ovat aivan samanlaisia kuin silloin, kun minä tulin kouluun: Ne toivottavat onnea ja menestystä, tulevaisuuden dynaamista osaamista ja niissä on pelkästään hymyileviä ihmisiä. Minulla on vielä hetki aikaa ennen tenttiä.

Tänään on todennäköisyyslaskun ensimmäinen välikoe. Kaikkin näinä vuosina ajattelin aina, että nyt vihdoin ryhdistäydyn, on todennäköisyyslasku se ensimmäinen kurssi, jonka suoritan. Se kuuluu perusopintoihin, on viimeinen minulta puuttuva matematiikan suoritus ja sinne saa ottaa mukaan erittäin hyvät prujut. Se on kuulemma aika helppo lopulta. Minä laskin joskus syksyllä ensimmäisen puoliskon laskarit läpi, mutta sitten jänistin ja jätin menemättä tenttiin. Olen siis idiootti enkä pääse eroon “teen sitten kunnolla seuraavalla kerralla”-vitkuttelustani. Nyt kuitenkin, ehkäpä kymmenen tenttiin ilmoittautumisen jälkeen, aion mennä sinne. Olen aina ajatellut, että “tämänhän vetäisee sitten helposti”, mutta miten käy todellisuudessa?

Oikeastaan tenteistä jännittäminen on aivan typerää ja turhaa. Ne voi aina uusia, olen harvoin ollut pääsemättä niitä läpi ja niiden jälkeen on aina hyvä mieli, vaikka ne olisivat menneet huonostikin. Binomijakauma, tiheysfunktio, osajoukko ja varianssi!

Vielä vartti.

Loppuelämän ensimmäinen päivä

Palautin tänään vanhan työpaikan avaimet, kuntosalikortin ja puhelimen. Huomenna se sitten alkaa virallisesti, uusi työ. Jännittää aika paljon, mutta eiköhän se mene ihan hyvin. En vain ole kovin sosiaalinen ihminen ja vanhassa työpaikassa oli niin mukavaa, kun tunsi kaikki. Ja jos se tai tuo tai se joku muu tai sitten vaikka tämä menevät ihan pilalle, niin mitäs sitten? Juu, tiedän. Lopetan heti. Jännittää silti kyllä. Kerron itselleni, että ihan hyvinhän se menee.

Ulkona on vihdoin ja viimein kaunis kevättalvi. Silloin joskus, kun en ollut vielä töissä, vaan hengasin ja “opiskelin”, tällaiset kevätpäivät tarkoittivat aina sitä, että tulevaisuudessa on mahdollisuus parempaan. Kun aurinko paistaa ja tuulessa on jo pieni ripaus lämmintä terää, kukapa jaksaisi olla ahdistunut tai stressata tulevaisuudesta? Nyt tämä efekti ei jostain syystä enää tunnu toimivan, sillä valo ei tee minua yhtään onnellisemmaksi tai iloisemmaksi, vaan minusta tuntuu aivan samalta kuin tammikuun sydäntalvella. Luulen, että syynä on se, että olen periaatteessa onnellinen. Tämä on ikävän paradoksaalista, mutta en keksi muutakaan syytä. Miksipä haaveilla paremmasta, kun on jo periaatteessa kaikki hyvin? Jos elämäni olisi elokuva, kohta tapahtuisi jotain mullistavaa, joka johtaisi itsensä ylittämiseen ja lopussa saisi palkinnon. Mutta ei, ei tapahdu. Elämä jatkuu sellaisena kuin se on kunnes se loppuu. Onnellisena. Kai.

Missään elokuvassa ei varmaankaan käy niin, että lopuksi sankari ja prinsessa saivat toisensa, mutta se ei lopulta ratkaissut mitään ja sankari joutui vakuutusyhtiöön töihin?

Optimistisesti keskellä yötä

Aivan kuten vanhoina hyvinä aikoina! Kello on vähän yli kaksi eikä minua nukuta tippaakaan. Tämä on viimeinen työviikko, olettaen että projekti valmistuu, ja käyn jotenkin ylikierroksilla. Käytin energian hyödyllisesti kirjoittamalla ja palauttamalla kaksi harjoitustehtävää, sekä treenaamalla paria rautalankaklassikkoa kitaralla. Miksi en huonoina vuosinani tajunnut hankkia kitaraa? Kaiken sen surullisuuden ja ahdistuksen olisi voinut kanavoida kitaransoittoon ja minä olisin tällä hetkellä goottirockin maailmanmestari.

Olen pohtinut viime aikoina paljon menestymistä. Lähtöhaastattelussa nykyisestä työpaikasta HR-ihmisemme vihjasi, että tarjolla saattaisi olla tuottajan pesti. Päätökseni olin jo tehnyt, enkä halunnut alkaa pohtia asioita uudestaan, mutta myönnän, että hieman se kirpaisi. Seuraavalle tasolle olisi saattanut päästä niin kovin helposti, ja minä vaihdan sen toisenlaisiin koodihommiin. Mutta toisaalta, ainakaan ei tarvitse olla tekemisissä niiden epämiellyttävien projektien kanssa, joita oikeastaan lähdinkin pakoon.

Laskin, että valmistuminen vuonna 2012 on suorastaan todennäköistä, jos en ryssi nyt mitään liian pahasti. Olen tehnyt harjoituksia kuin pieni eläin, ja täytyy myöntää, että se tuntuu hyvältä. Näinkö helppoa tämä sitten lopulta olikin?

Elämä uusiksi, osa II

Sain töitä!

No, oli minulla työpaikka aikaisemminkin, mutta useamman vuoden jälkeen kynnys sen vaihtamiseen oli madaltunut niin paljon, että erään tuttuni kutsuessa minut haastatteluun päätin ottaa askeleen poispäin mukavuusvyöhykkeeltäni ja astua tuntemattomaan. Uusi työni tulee olemaan paljon vaativampaa kuin nykyinen ja uskon, että se saattaa vaikuttaa aikaisemmin mainitsemiini tavoitteisiin, koska minun tulee olemaan välttämätöntä panostaa työssä oppimiseen. Ura lienee silti kokonaisuutena tärkeämpi kuin joku numero valmistumisvuoden perässä, varsinkin kun palkkataso lähestyy vähitellen asiantuntijan liksaa.

Maanantaina allekirjoitan sopimuksen. Jännittää.

… minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan

“Hei
katso kuinka hiljaa
kaikki käy
mutta vuodet on lyhyet
ja kun kuu ja aurinko ovat yhdessä taivaalla
minä kerään kaiken pihalle esiin ja poltan

niin
kirjat ja paperit
ehkä myös
huonekalut ja muistot
kaikki valheet jotka tulevat elämän tielle
kaikki hyvä mikä estää näkemästä
se on ruoste”

- A. W. Yrjänä

 

Yksi tämän uuden elämän välttämättömistä käytännön asioista oli sähköpostilaatikon tyhjentäminen ja läpikäyminen. Hut.fi-osoitteen alla oli tuhansia ja taas tuhansia sähköposteja alkaen roskapostista ja päättyen epäonnistuneisiin nettideittailuihin, asioiden läpikäymiseen entisten tyttöystävien kanssa, kömpelöön hakkailuun ihastusten kanssa ja kuulematta jääneisiin avunhuutoihin erinäisille tahoille.  Kouluasiat on pakko hoitaa koulun osoitteen kautta ja quota oli lähes täynnä, joten minulla ei ollut vaihtoehtoa.  Avasin siis jonkin aikaa sitten postilaatikkoni ensimmäistä kertaa vuosiin ja luin.

On helppo ajatella, että lajittelun voi tehdä yksinkertaisesti: jokaisen viestin voi joko poistaa tai säilyttää, ehkä siirtäen sen asiaankuuluvaan alakansioon. Tämänhän saattaisi tehdä jopa pelkän lähettäjän tai otsikon perusteella lukematta itse viestejä. Työpostin kohdalla tämä olisikin varmasti mahdollista, mutta vanhojen kirjeiden ja muistojen läpikäyminen herättää tuskallisen ajatuksen, että maailma olisi voinut olla niin toisella tavalla.  Se tai tämä olisi voinut onnistua, tuo asia olisi voinut olla toisin. Voi, jospa en olisi ollut silloin typerä tai lapsellinen, ja voi että jos voisinkin muuttaa tämän.  Olenpa kirjoittanut joskus kauniisti, mutta olenpa myös rumasti, ja olenpa minä ollut joskus täynnä uskoa elämään. Mihin se kaikki on mennyt? Se, että olen nyt onnellinen, ei oikeastaan muuta tosiasioita mitenkään. Monet vanhat haavat aukesivat, eikä niitä ole välttämättä kovin helpolla sulkeminen. Mainitsinkin hieman tästä, toki kaikkea oleellista kertomatta, A:lle, joka otti tiukan asenteen ja kysyi, että miksi minä sellaisia vanhoja asioita muistelen, kun kaikki on nyt kuitenkin enimmäkseen hyvin?

Ja oikeassahan A on. Miksi säilyttää  ollenkaan viestejä, jotka kuuluvat historian hämärään ja unohdettujen, pölyisten muistojen laatikkoon?  Lopulta en keksinyt mitään järkevää syytä joten tuhosin viimeistä viestiä myöten kaiken. Nyt tuntuu hyvältä ja historian hämärään kuuluneet asiat saavat jäädä sinne mätänemään.  Mutta jäivätkö ne oikeasti, vai uskottelenko vain itselleni? Olen huomannut, että viime aikoina olen kuunnellut musiikkia, joka Silloin Joskus oli tärkeää ja josta Silloin Joskus pidin. Onko minussa käynnistynyt alitajuinen prosessi, joka käy läpi menneisyyttä, vai olenko salaa tyytymätön?